Lymfoomasta selvinnyt, akuutista leukemiasta toipuva mies rakentaa uutta taiteilijaelämää

perjantai 15. joulukuuta 2017

Nyppii 2

Menin toissapäivänä uudestaan DNA:n palvelupisteeseen. Minulla oli kolme ongelmaa ratkaistavaksi: vaimon yhteystietojen siirto Honorista iPhoneen, kuvien siirto Honorista Macbookiin ja korvanappien toimivuus iPhonessa.

Saaran ja Heikin dynastia

Asiakaspalvelija yritti näitä kaikkia, mutta ei onnistunut. Osasyynä asiain tilaan lienee se, että keskenään kilpailevat Huawei ja Apple eivät halua tarjota helppoa tiedonsiirtoa omasta kilpailevaan laitteeseen.

Kaveri suositteli huoltoyrityksen puoleen kääntymistä. Samassa Hansa-korttelissa on Mobileclinicin toimipiste. Sinne sitten.

Huoltoliikkeen nuori kaveri oli avulias ja pätevä. Hän alkoi jo siirtää yhteystietoja Google Driven kautta, mutta homma tyssäsi siihen, että minulla ei ollut vaimoni Google-tilin salasanaa. Honorissa on sekä vaimoni että minun yhteystiedot sikin sokin. Jos ja kun vielä aiottu siirto onnistuu, vaimoni luurissa on sama tilanne. Tietoja on kovin paljon käsin näpyteltäväksi. Niin, Honorissa on myös suuri määrä meidän molempien kuvia iloisesti sekaisin.

Huoltokaveri neuvoi minulle, miten saan kuvani Honorista läppärilleni. Siihen tarvittiin noita mystisiä kansioita/tiedostoja Anroidfiletransferia, Documentia ja Volumeiconia, ainakin jotakin niistä.   Pitää kaivaa jonkin kirjainyhdistelmän takaa kuvat esiin. Niitä ei voi kuitenkaan siirtää tuosta noin vain. Ne pitää kopioida. iPhonesta Macbookiin tällainen siirto on helppo homma.

Nuorimies selvitti myös, että iPhonessa on jokin vika, minkä vuoksi korvanapit ei toimi. He voisivat korjata sen 59 eurolla.

Sain kotona siirretyksi suuren määrän kuvia läppärini työpöydälle. Niitä voi siellä kuitenkin editoida hyvin rajoitetusti. Jos haluan editoida niitä Kuvat-ohjelmalla, joudun siirtämään haluamani ensin Kuvat-kansioon.

Tänään onnistuin siirtämään kuvia Honorista Google-driveen eli pilveen. Sieltä onnistuin pudottamaan kolme kuvaa Lataukset-kansiooni. Tämän sivun ainoa kuva on yksi niistä.

On tämä vain vaivalloista!

Vaihdoin työpaikalla aikoinaan työsuhdekännykkäni iPhoneen, koska käytän Macbookia. En huomannut kovin ihmeellisiä etuja tästä "värisuorasta". Nyt olen oppinut, että ajatuksessa oli puolensa,



torstai 14. joulukuuta 2017

Kaihoa sielussa


Olipa rankka päivä. Ajoimme vaimoni kanssa Helsinkiin. Kävimme lounaalla Hakaniemen Rossossa ja menimme sitten lähellä olevaan Helsingin Kaupunginarkistoon. Vaimoni on käynyt siellä usein tutkimassa Elli Rozentalsin (os. Forssell) kirjeenvaihtoa. Suomalainen Elli oli latvialaisen taidemaalari Janis Rozentalsin puoliso. Vaimoni kirjoittaa elämäkertaa Ellistä.

Kaupunginarkisto on sen näköinen kuin arkistot ovat.

Kirjeenvaihtoa on paksu pino. Kuvittelin, että ehtisimme valokuvata koko pinon, mutta ei se onnistunut, vaikka olimme monta tuntia.

Oli ihanaa ajaa Helsingissä. Tunsin syvällä rinnassani kaupungin merkityksen minulle. Nyt ajoin käypäläisenä kaupungissa, jossa ja jonka liepeillä olen viettänyt leijonanosan elämästäni. Tunsin oloni haikeaksi.

Viihdyn Turussa oikein hyvin, enkä kaipaa täällä ollessani Helsinkiin. Pääkaupunkimme on kuitenkin sydämeni kaupunki. Tosin on rinnassani tilaa Turullekin.

Turku tuntuu kovin pieneltä. Keskustasta ajaa muutamassa minuutissa sen ulkopuolelle. Turkuun muutto oli ensisijaisesti järkiratkaisu. Olen asettunut tänne hyvin, mutta tunteet taitavat vielä prosessoida lähtöä seudulta, johon olen kovin kiintynyt.

Kummallista, että viimeksi Helsingissä käydessäni en tuntenut samanlaista kaihoa.

Onneksi kaupunkien välillä on hieno moottoritie.




keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Nyppii 1

Vaimolleni soitti jokin aika sitten DNA:n asioissa myyjä, joka tarjosi kännykäksi Huawei Honor yhdeksää vaimoni iPhone nelosen tilalle. Asioiden hoitaminen läppärin ja kännykän välillä olisi yhtä sujuvaa kuin ennenkin.

Selvittelin millainen luuri on kyseessä. Hyvältä vaikutti. Erinomaiset ominaisuudet kohtuullisella hinnalla.

Honor 9 tilattiin. Joku osasi siirtää tietoja vanhasta luurista uuteen.

Vaimoni ei kuitenkaan pitänyt uudesta kännykästään. Se on hänestä liian iso. Navigointikin poikkeaa jonkin verran iPhonesta.

Huawein kamera vaikuttaa oikein hyvältä. Emme kuitenkaan onnistuneet siirtämään kuvia läppärille. Tietokone ei tunnista luuria. Finderissä (Macbookin tiedostohallinta) tosin näkyy teksti My CDROM. Se sisältää kolme kansiota Anroidfiletransfer.dmg, Document ja Volumeicon.icns. Ensimmäinen kuulosti lupaavalta, kuvat jäivät siirtymättä.

Kerran taisin onnistua jotakin siirtämään, mutta en muista miten.

Päätimme vaihtaa luureja. Vaimoni sai minun iPhone neloseni. Arvelimme, että minulla on enemmän kärsivällisyyttä värkätä Honorin parissa.

Vein molemmat kännykät DNA-liikkeeseen ja pyysin siirtämään tiedot kumpaakin suuntaan. Kaveri alkoi hommiin. Odottelin mutta lähdin sitten asioille. Kun palasin, äskeinen kaveri oli jo lähtenyt, mutta toinen luovutti kännykät. Hän vaihtoi myös SIM-kortit.

Valitettavasti minulla on nyt uudessa kännykässäni meidän molempien valokuvat ja yhteystiedot, mutta vaimollani vain minun. Yhteystietoja on niin paljon, ettei niitä viitsi käsin siirtää. On noissa vielä muutakin säätämistä.

Menin tänään uudestaan DNA-liikkeeseen, mutta siitä myöhemmin.



 







tiistai 12. joulukuuta 2017

Yltäkylläisyyttä

Elintaso on noussut voimakkaasti minun elinaikanani Suomessa. Minulla ei ole valittamista, koska minulla on ollut aivan hyvät oltavat, vaikka elämä 50-luvulla oli jotakin aivan muuta kuin nyt. Saan kiittää pitkää rauhanaikaa, yhteiskunnan kehitystä ja vanhempiani.

Viisi- ja kuusikymmenluvuilla lapsille ollut tarjolla juuri muita piirustus- ja maalausvälineitä kuin lyijykynät, puu- ja vesivärit sekä ehkä Sakura-liidut.

Nyt on niin monia välineitä, etten varmaan edes tiedä kaikkia. On tussivärejä, värillisiä musteita, mustevärikyniä, akvarellikyniä, akvarelliliituja, peitevärejä, öljypastelleja, kuivapastelleja, pastellikyniä, mustekuulakyniä, geelikyniä, kuitukärkikyniä, markkereita ja mitä kaikkea.

Eräällä taiteilijatarvikeliikeellä on listoillaan jopa paristokäyttöisen pyyhekumi.

Perinteisten maalausmediumien lisäksi voi käyttää akryylivärejä tai vesiliukoisia öljyvärejä.

Digitaalitekniikan kehitys on tuonut mukanaan aivan uuden visuaalisen ilmaisuympäristön. Nykyään voi piirtää ja maalata tietokoneella piirustusalustaa käyttäen. Tietääkseni on mahdollista piirtää ja maalata tavallaan suoraan ruutuun, joka tosin on taso. Tietokoneella voi imitoida akvarelleja, hiiltä ja kai mitä vain. Käytettävissä olevat ohjelmat ovat tavattoman monipuolisia. On olemassa myös peruutusvaihde. Halutessaan voi palata johonkin aikaisempaan vaiheeseen ja jatkaa siitä.

Jos haluaa, voi aloittaa teoksen perinteisillä välineillä, skannata sen jossakin vaiheessa tietokoneelle ja jatkaa työstämistä digitaalisesti. Jos siltä tuntuu, voi teoksen taas tulostaa ja jatkaa käsin, skannata taas ja niin edelleen.

Toinen visuaalinen ala eli valokuvaus on mullistunut elinaikanani vielä enemmän. Kuka kaipaa filmejä?

Ei tätä voi kuin hämmästellä.









maanantai 11. joulukuuta 2017

Väri kuin väri?


Kauan sitten koulussa saimme piirustustunnilla kukin käyttöömme kuuden vesivärinapin setin. Minulla ei syttynyt silloin intoa siihen mediumiin. En oppinut käyttämään niitä. Piirtäminen sujui paremmin.

Paljon myöhemmin taidekoulussa käytettiin enimmäkseen öljyvärejä.

Sittemmin olen innostunut akvarelleista. On tärkeää raskia ostaa riittävän pigmenttipitoisia värejä jotta työskentely on mieluisaa. Vesivärityöskentelyssä minua viehättää tietynlainen satunnaisuus.

Minulla on ollut ennakkoluuloja myös värikyniä kohtaan. Lapsuudenkokemuksien mukaan ne eivät ole erityisen värikylläisiä ja terät katkeilevat jatkuvasti.

Nyt olen alkanut tutustua värikyniin. Eräs piirustuskurssin opiskelija tekee värikynillä uskomattoman taidokkaita teoksia. Hän tosin käyttää muitakin värejä. Soveltaa siis sekatekniikkaa.

Ostin Suomalaisesta Suomi 100 -värikynäsarjan, jossa on 46 väriä. Ei maksanut kuin pari kymppiä. Olen alkanut tehdä niillä A4:n kokoista työtä värilliselle Canson-paperille. Aika paljon näistäkin saa irti, mutta eivät ole huippulaadukkaita. Edullisissa väreissä ei voi olla paljoa pigmenttiä. Terät tosin kestävät hyvin painamista. Valmistaja on minulle nimenä outo Bruynzeel.

Youtubissa on videoita, joissa vertaillaan eri valmistajien värikynäsarjoja. Ne ovat todella hyödyllisiä, koska niistä näkee, millaista jälkeä milläkin syntyy. Minua on alkanut kiinnostaa erityisesti Faber-Castellin Polychromos-värit. Ne ovat värikylläisiä ja kestäviä. Lisäksi värit sekoittuvat hyvin toisiinsa.

Kävin tänään uudestaan Akateemisessa ja Suomalaisessa vertailemassa värejä.

Derwentin Procolour tuntuu olevan myös laadukas värikynätyyppi. Caran D'Achen Luminance on varmaan erinomainen tyyppi, mutta kummassakaan kaupassa ei ollut niitä tarjolla.

Ostin kokeeksi muutaman Polychromoksen. Hyviltä tuntuvat. Mietin, raskisinko hankkia 120 värin sarjan niitä.

En ole varma, onko värikynäpiirtäminen minun juttuni. Puuvärit sopivat erityisesti tarkkaan työskentelyyn. Niitä on kuitenkin hyvä opetella käyttämään. Niitä voi käyttää yhdessä muiden kanssa. Piirtämällä puuväreillä saattaa oppia taitoja, jotka heijastuvat muiden mediumien käyttöön.

Vesivärien suhteen suosikkini on Schmincke.
 
Jos aiot ostaa värikyniä lapsille, suosittelen, että panostat laatuun. Hyvät välineet saattavat sytyttää innostuksen. Ainakin sellaisten käyttämisestä nauttii enemmän kuin tusinakynien. Sama pätee muihinkin väreihin.

Lapsille mieluummin vaikka vähemmän, mutta hyvää.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Kiviarvoitus







Pukkila Oy:n edeltäjä Turun Kaakelitehdas on toiminut tässä vuosina 1874-1954. 










Mikä tämä on? Taidan kysyä taas Facebookin Turku sanoin ja kuvin -ryhmästä. Näyttää taideteokselta, mutta miksi noita irtolaattoja? Klassinen orgaanin ja silotellun muodon rinnastus. 

Missä laatta, josta selviäisi, mistä on kysymys?

Toisaalta voihan taide tulla luoksemme myös näin hiipien ja ilman näyttäviä puitteita.




Hauska oivallus

Tuliko kaikki selväksi, mitä halutaan sanoa? 



Kävin eilen Tyks:n keuhko-osastolla. Tällä kertaa kyse oli uniapnean hoidosta. Tapasin hoitajan ja lääkärin. Pari kandiakin oli tarkkailemassa tapahtumaa. Kyseessä oli valvontakäynti.



Minulla oli CPAP-laite mukanani. Yllättäen se vaihdettiinkin uuteen hienoon malliin. Sain laukun ja laukullisen tavaraa. Toisin kuin vanhassa, tässä on kostutuslaite integroitu mukaan. Vanhassa se oli erillinen osa. 

Hoito toimii hyvin ja sitä jatketaan. 

Minulla on oikein hyvä mieli, kun isänmaa pitää tälläkin tavoin pojastaan hyvää huolta. 

Uusi laite tuntuu oikein hyvältä. Snorkkeli on tiivis. Vaimo kertoi, etten metelöinyt viime yönä. Laite käynnistyy ja sammuu jämäkästi nappia painamalla. Edellinen käynnistyi ja sammui automaattisesti, mutta välillä kenkkuili. En oikein oppinut sen toimintalogiikkaa. 

Vähän kuin matkaradio.


Tässä on klassikko: Paragon-kuittivihko. Se on ollut käytössä joskus 80-luvulla vaimoni ja minun yrityksessä. Heitin sen roskiin muun joutavan roinan mukana. Jouduin vähän pakottamaan itseäni raskimaan. Herättävät niin paljon muistoja. 




Maanantaihin. Hyvää viikonloppua!

torstai 7. joulukuuta 2017

Mitä on suomalaisuus?

Minua hämmästyttää, kuinka selvästi tunnen siirtyneeni uudelle vuosisadalle. Mielestäni en kokenut samanlaista, kun vuosituhat vaihtui.

Minulla on sellainen olo, että olen siirtynyt uudelle radalle. Kummallista on, että tunnen näin yksilönä, mutta en yhtä selvästi kollektiivisesti. Olen Suomen osa.

Äskettäin olin yllättynyt siitä, kuinka tärkeältä minusta tuntui yrittää saada vertaisikäiset kunniavartijat Keski-Porin sankarihautausmaalle, jossa äitini isä lepää. Tavoite osoittautui mahdottomaksi.

Nämä tuntemukset kertovat jostakin, mutta minun on vaikea analysoida, mistä on kysymys.

Silloin tällöin pohditaan, mitkä asiat erityisesti kertovat suomalaisuudesta. Esimerkkeinä saatetaan mainita akankantokisa, kyky olla hiljaa seurassa, sulkeutuneisuus, rehellisyys tai muita vastaavia ominaisuuksiamme tai tapojamme.

Onko outouden korostaminen erityisesti suomalaista? Ovatko suopotkupallo, akankanto tai saappaanheitto jotakin kalevalaisista juuristamme kumpuavaa? Tuskin. Ne ovat sinänsä hassuja keksintöjä, mutta minusta kuitenkin keinotekoisia tarralappuja fasadissamme.

Eräs Hesarin toimittaja kirjoitti äskettäin kolumnissaan, että suomalaisten pitäisi oppia käyttämään valkoisia valheita. Monessa maassa on tavattaessa tapana kysyä "Mitä kuuluu?". Ainoa oikea tapa vastata on "Kiitos hyvää" tai muuta vastaavaa.

Ranskalainen sanoo Ça va? tavatessaan jonkun tuttavansa. Kirjaimellisesti se on suunnilleen "Miten menee?" Minimalistisessa kommunikoinnissa sama riittää vastaukseksi, mutta kun lisää vielä bien niin tulee kertoneeksi, että hyvin menee. Sydäntä ei kuulu purkaa.

Suunnilleen samaan suuntaan on suomalainenkin käytäntö kehittynyt, mutta minä tunnen omakseni vastaukset "Siinähän tuo", "Mitäpä tässä kummempaa" tai "Ei hassumpaa". Jäiden polttaminen on jo kulunut loppuun. Minusta tällaiset ilmaukset kumpuavat perisuomalaista mielenlaadusta. Vastataan väljän vaatimattomasti.

Hesarin toimittaja haluaisi kai silotella tällaista suomalaista tapakulttuuria kansainväliseen suuntaan. Olisi hölmöä väittää, ettei kansainvälinen vuorovaikutus ole tärkeää. Mielestäni terve suhtautuminen muihin perustuu oman identiteetin arvostamiseen. Luonteva kanssakäyminen ei luonnistu näyttelemällä. "Arvaa oma arvosi, anna arvo toisellekin."

Ehkä suomalaisuutta on vaikea määritellä kuten rakkautta tai taidetta. Kaikki tietävät, että kumpaakin on olemassa, mutta harva osaa sanoa napakasti, mitä ne tarkoittavat.